T.T
Kokemustarinani kertoo pelaamisesta keinona paeta todellista maailmaa ja eristäytymisestä.
Lapsuus
Lapsena minua kiusattiin koulussa ja oli väkivaltaa kotona. Ei ollut muita harrastuksia, mutta tietokone ja pelikonsoli löytyivät kotoa. En tykännyt olla koulussa, en tykännyt olla kotona. Ainoa turvapaikka oli oma huoneeni, josta olin repinyt kahvan irti. Lintsasin koulusta, jotta sain olla yksin kotona rauhassa pelaamassa. Se oli ainoa rauhallinen paikka koko sen hetken maailmassa. Katkeroiduin, en luottanut enää muihin ihmisiin. Eristäydyin ja pakenin pelin maailmaan.

Palaan takaisin kotiin ilman toista kenkää. Joku kiusaajista on sen piilottanut. Jalka on lumesta paleltunut, mutta se vie huomion pois hetkeksi kivusta, joka on sisälläni. Ainakin tätä kipua pystyn selittämään.
Yläasteella kiusaaminen loppui ja olin se hiljainen tyyppi. Kotona pelasin League of Legendsia, yleensä pelasin rankedia, koska sillä sai ajatukset täysin keskittymään peliin – ei menneeseen, nykyhetkeen tai tulevaan. Pelistä löysin sen hetken kavereita ja hengailtiin netissä.
Lukiossa teknologian kehityttyä pelasin Hearthstonea kännykällä välitunnit. Ihmissuhteet ja sosialisoituminen ei kiinnostanut, vaan tuli hukutettua aikaa mieluummin videopeleihin. Valmistuin huonoilla arvosanoilla, vaikka kovasti yritin opiskella. Päädyin aina edeltävänä yönä pänttämään, koska silloin pystyin vasta lukemaan. Löysin lukion jälkeen töitä ja muutin vihdoin omilleni.
Erakoituminen
En päässyt jatko-opintoihin, en päässyt pääsykokeista läpi monien yritysten jälkeen. Välivuodet venyivät ja venyivät, en enää tiedä montako vuotta olen yrittänyt päästä sisään. Koen tässä kohdassa olevani syrjäytynyt – kaikki vuodet yksiössä pelaten.
Ihmiskontaktit arjessa tuntuivat vaikealta. Pelkästään roskan vieminen ulos ja puhelun soittaminen tuntui mahdottomalta. Ihmiskatseet aiheuttivat ahdistusta, tunnetta siitä, että he tuomitsevat ja puhuvat sinusta pahaa selän takana, ohikulkijoiden nauru, jonka oletin nauravan minulle. Pk-seudun ratikka ja metro olivat pahimmat paikat, jotka aiheuttivat fyysistä pahoinvointia. Pidän vastamelukuulokkeita, jotka helpottivat oloa. Menneisyys on seurannut minua aikuisuuteen, vaikka tiedän, että se on päänsisäistä, mutta tunnetta en saa karsittua pois.
Sen hetken töissä olin tehnyt vain yövuoroja, jolloin ei ollut kovin montaa ihmistä ja työ oli erittäin itsenäistä. Kun herään, muut ovat nukkumassa ja ulkona on pimeää ja rauhallista. Minulle tämä on täydellinen miljöö, tuntui kuin elin eri serverillä – sama paikka, eri maailma. Alitajunnassani välttelen yhä ihmisiä, jota olen oppinut lapsuudesta selviytyäkseni.
Koronan alettua kaikki eristäytyivät ja valittivat yksinäisyydestä, miten vaikea se on. Koin, että vihdoinkin en ole yksin asian kanssa ja että ehkä muut ymmärtävät, miltä minusta vihdoinkin tuntuu. Halu peilata omaa huonovointisuutta muihin, jotta ei olisi yksin sen tunteen kanssa ja tulisi ehkä ymmärretyksi. Aloin hiukan ymmärtämään kiusaajiani ja kotiolojani – ehkä he ovat olleet kierteen uhreja?
”If you suffered in life and want others to suffer as you did because you turned out fine, you did not in fact turn out fine.”
Käännekohta
En päässyt pääsykokeista jatko-opintoihin, mutta polkuopinnoista pääsin sisään. En tiennyt, että oli tällainen vaihtoehto ennen kuin paikallinen Ohjaamo kertoi. Valitsin etäopiskelun, halusin alalle, jossa voi tehdä etätyötä, niin ei tarvitse olla ihmisten kanssa tekemisissä.
Puolivälissä opintoja tajusin, että tämä ei ollut sitä, mitä todella halusin. Osallistuin rohkeasti tapahtumiin ja juttelin uusille ihmisille, mikä oli aluksi erittäin vaikeaa ja kiusallista. Mutta mitä videopeleistä on jäänyt käteen, on se, että pitää yrittää uudelleen, jos haluaa voittaa, ja voittamisen takana on monta epäonnistumista.
Aloitin osallistumalla opiskelijatapahtumiin, mutta ryyppääminen ei ollut juttuni ja uudet tuttavuudet jäivät tuttaviksi, koska ei ollut mitään yhteistä, mikä pitäisi yhdessä. Joten vaihdoin strategiaa. Osallistuin vapaaehtoistoimintaan ja opiskelijatapahtumiin, jotka vastasivat omia harrastuksiani: pelaamista tai videopeliaiheista. Olen löytänyt pitkäaikaisia kavereita sitä kautta.
Edelleen on vaikeuksia opiskelun kanssa. Tällä kertaa aika ei riitä siihen, että tekisi tehtävät edellisenä yönä, koska tehtävät ovat sen verran laajoja verrattuna lukioon. Myöhemmin todettiin ADHD, ja tämä auttoi ymmärtämään itseä paremmin. Valmistuminen viivästyy, mutta se on okei.
Nykyään pelaan silloin tällöin ja minulla on paljon erilaisia harrastuksia, jotka vaihtuvat usein, ja ihmisiä myös sitä kautta, mutta parhaat jäävät.
Jos voisin sanoa lapsuuden minulle, sanoisin: teit parhaan mahdollisen päätöksen sen hetken tiedoilla, mitä sinulla oli saatavilla siihen aikaan.
”You can’t go back and change the beginning, but you can start where you are and change the ending.”